Suuntaan juuri ehkä elämäni viimeistä kertaa kohti Lapinjärveä. Bussi on tavalliseen tapaan (voiko neljän kerran kokemuksella sanoa?) melkein tyhjä. Kouvolasta tulee varmaan lisää väkeä, tai ainakin ennen on tullut.
Mikähän magia näissä paluupäivissä aina on, sillä joka kerta paistaa aurinko. Vaikka matkalla taivaalta sataisi koiria ja mummoja, perillä Lapinjärvellä paistaa aina aurinko. Tai siis on kolmella edellisellä kerralla paistanut. Todennäköisesti paistaa vielä neljännenkin kerran, koska nyt mollukka on ollut taivaalla aamupäivästä saakka. Bussissa huomaa hyvin, että syksy on tullut. Kun tuijottaa ruutua, ääreisnäkö vilisee mitä ihmeellisimpiä värejä. Kesällä siihen ei edes kiinnitä huomiota, kun kaikki on vihreää.
Ääh, kirjoittaminen on nyt jotenkin hankalaa... Silloin kannattaa varmaankin lopettaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti